• etusivu
• orit
• tammat
• kasvatus

Kuvat © kasvattaja

Luonnekuvaus

Fiktion Tuutikki on hevonen, jonka luokse hakeutuu kuultuaan jonkin traagisen uutisen ja haluaa surra rauhassa. Tuutikki on ehdottomasti lempein hevonen, johon olen koskaan saanut tutustua – se seisoo kärsivällisesti paikallaan halatessasi sen kaulaa ja haudatessasi kasvosi sen kauniiseen, vaaleaan harjaan. Joskus tamma saattaa vielä painaa päänsä hitaasti omaa olkapäätäsi vasten, kuin yrittääkseen lohduttaa maallisten murheiden musertamaa kaksijalkaista. Melko runollisen kuuloista, mutta jokainen tamman luona vieraillut on poikkeuksetta lähtenyt sen luota hyväntuulisena todeten sen piristäneen heidän mieltään huomattavasti, vaikkei tamma olisi tehnyt muuta kuin ollut oma ihana itsensä.

Ei varmastikaan tarvitse erikseen sanoa, että Tuutikki on helpoimmasta päästä hoidettavien listalla. Se kannattaa kylläkin yleisistä turvallisuussyistä ottaa käytävälle tai ulkopuomille kiinni karsinassa hoitamisen sijaan, mutta eipä tamma ole pitkän elämänsä aikana tehnyt pahaa vahingossakaan hoitajilleen. Tuutikki nautiskelee harjattavana olemisesta, vesipesuista, harjan letittämisestä, ja oikeastaan mistä tahansa muustakin jonka myötä tamma saa kaiken huomion osakseen. Varustaminenkaan ei aiheuta ongelmia, Tuutikki on jopa saatu opetettua avaamaan suunsa oma-aloitteisesti kuolainten ja suitsien pukemista varten. Kisapaikoilla tamman ollessa hieman valppaammassa mielentilassa se saattaa hieman käännellä päätään nähdäkseen ympäristönsä paremmin, mutta pieni huomautus riittää palauttamaan sen takaisin maan pinnalle.

Ratsuna Tuutikki on oikein mukava, niin hyvässä kuin pahassa. Sen voi antaa kenelle tahansa ratsuksi niin kouluratsuksi, pienille esteille kuin maastoreissullekin, mutta tamma itse pitää ”mukavasta” ratsastuksesta, jossa sen ei tarvitse tehdä ylimääräistä työtä, hyvinkin paljon. Siksi kunnon treeniin ja kisakentille vaaditaankin taitavampaa ratsastajaa, joka saa Tuutikin viritettyä hieman skarpimpaan työmoodiin. Räjähtävää reaktiivisuutta tammalta on turha odottaa, mutta ollessaan parhaimmillaan se tekee työnsä moitteetta ja täsmällisesti niinä hetkinä, kun ratsastaja antaa apunsa. Tamman liikkeet ovat suoraan sanottuna hieman maahansidotut ja vaatimattomat, tosin sen laukka on suomenhevoseksi hyvin rytmikästä ja hyvinä päivinä melko ryhdikästäkin.

Sukutaulu

Jälkeläiset

s. 15.11.2015, o. Vaniman Vinssi, i. Mörkövaaran Viikari
s. 07.05.2016, t. Vaniman Taivaanvalkea, i. Vaniman Henkitonttu

Kilpailukalenteri

05.10.2015 VSN - Rohkelikko - RCH
05.02.2016 NJ - Huvitus - irtoSERT (pt. Siiri K.)
25.03.2016 NJ - Rosenhof - irtoSERT (pt. Kati)
15.04.2016 NJ - Susiraja - irtoSERT (pt. Kati)
30.06.2018 VSR - Suomenhevosten rotunäyttely - II-palk.

Päiväkirja & valmennukset

30.03.2019 - Hain Tuutikin tänään puolenpäivän aikoihin tarhasta, jossa tamma otti minut iloisella hörähdyksellä vastaan. Talutin tamman talliin ja aloin harjaamaan sen suhteellisen puhdasta turkkia, joka pian olikin edustuskelpoisessa kunnossa. Kavioiden puhdistukseen meni hieman tavallista enemmän aikaa, Tuutikki kun oli onnistunut saamaan kiven juuttumaan kavion seinämän ja säteen väliin. Kaikeksi onneksi kivi ei ollut tehnyt vahinkoa, ja heitettyäni kaviokoukun ja muut välineet takaisin harjapakkiin kävin hakemassa satulan, suitset ja suojat tamman varustamista varten. Remmit saatiin kunnialla kiinnitettyä niin tamman kuin omistakin varusteista, ja lähdimme suuntaamaan kenttää kohti. Tällä kertaa jäimme sinne kuitenkin vain selkään nousun ajaksi, sillä päivän ohjelmana oli maastoreissu.

Lähdimme kävelemään kesäisin kauniisti solisevan puron viertä vanhaa myllyä kohti. Tuutikki sai kävellä rennosti pitkin ohjin ja katsoa itselleen sopivan kävelyreitin, minun määrätessäni vain suunnan ja vauhdin. Kymmenen asteen pakkanen oli saanut puiden oksat jäätymään, ja ne rasahtelivat aika ajoin ympäri metsää. Tuutikki pysähtyi pariin kertaan kuuntelemaan kiinnostuneena ympärilleen, mutta jatkoi taas matkaansa kevyiden pohjeapujen käskystä. Puolivälissä matkaa ravasimme auratulla hiekkatien pätkällä muutaman sadan metrin pätkän, kunnes käännyimme alkumatkan tavoin auraamattomalle polulle. Kymmenen sentin lumikerros ei tamman menoa haitannut pätkääkään, joka pysytteli hokkien avulla ongelmitta pystyssä. Matkattuamme yhteensä kolmen kilometrin matkan pääsimme myllyn luokse. Paluumatka sujui yhtä lailla rauhallisissa merkeissä, tosin aiemmin ravaamamme tieosuus otettiin nyt laukassa. Tallille päästyämme Tuutikki ei ollut ehtinyt hikeentyä lainkaan, joten päästin varusteiden poisoton jälkeen suoraan tarhaan päiväheinien pariin.